Oodi mutsikavereille

Vauvan myötä aukeaa täysin uusi maailma ja elämään astuu kasa ihan uudenlaisia kiinnostuksenkohteita. Vauvanvaatekauppaa, vauvaäiskä -kerhoa, vauvajumppaa. Jopa kirjallisuudessa ja lehdissä siirtyy äitiyden myötä helposti vauvaosastolle. Ohikulkijoiden vaunut ja kantoreput kiinnostaa, ja yhtäkkiä osaa arvioida vauvan iän nähdessään sellaisen. Ennen Kampin kauppakeskuksen lastenvaateliikekerros oli se mitä karttoi, nykyään keskustaan lähtiessä siellä on pakko pyörähtää.

Kiinnostuksenkohteiden lisäksi elämään astuu ainakin toivottavasti myös ihmisryhmä - äidit. Jokainen mama varmasti tietää, miten tärkeää on pystyä jakamaan äitiysongelmia ja -hömppää muiden mutsien kanssa. Puhua niistä kuuluisista kakkavaipoista, pukluräteistä ja hormoneista, ja keskustella siitä kuka toimii milläkin tavalla ipanansa tuomien haasteiden edessä. On tärkeää että on joku, jolta kysyä miten kylmällä ilmalla heillä laitetaan hatun alle kypärälakki ja onko vanuhaalari ja makuupussi vielä tarpeaksi lämmin combo näille säille.

En usko että maailmassa on yhtäkään äitiä, joka ei koskaan olisi ollut pihalla lapsensa kanssa. Muut mamit helpottaa sitä tuskaa. Mä olisin vielä enemmän pihalla, jos mutsijuttuja ei voisi jauhaa joskus ihan rauhassa. On toki myös kullanarvoista, ettei kaikkien kavereiden kanssa tarvitse keskustella siitä milloin Pentti viimeksi kakkasi tai kuinka monta lusikkaa perunasosetta Maija suostuu syömään, mutta ainakin mulle on henkireikä jakaa tuntoja tyyppien kanssa, jotka tietää mistä puhun. Ja ennen kaikkea niitä kiinnostaa mistä puhun. Vaikka monet ei-mutsikaverit kiltisti mun juttuja kuuntelisikin, pelko tylsistyttämisestä saa usein pysymään ihan muissa aiheissa

 

Luksusäitikaveri on tietysti sellainen, jolla on suunnilleen samanikäinen napero kun sulla. Vaiheet lapsilla on suunnilleen samat, ja sitten niistä kullannupuista voi tulla isompana kavereita. Mulle on siunaantunut elämääni useampikin äiti, jolla on pieni vauva. Ja onneksi on pari vanhemman lapsen äitiä myös. Ainakin mun kokemuksen mukaan äitiys yhdistää niin paljon, että muulla kun sillä mutsiudella ei loppujenlopuksi ole edes niin väliä.

Ei voi liikaa ylistää. Mamikavereiden kanssa saa tehdä vauvajuttuja, jotka värittää huomattavan paljon vauva-arkea. Voi puistoilla, mennä vauvakinoon, osallistua vauvakassikeräykseen (!!), käydä vaunulenkeillä ja vauvakahviloissa. Jokaisella pitäisi olla mutsikavereita joiden kanssa tehdä näitä juttuja. Niistä saa toisten äitilapsiyhdistelmien kanssa paljon enemmän irti.

Single moms' survival kit

Mitä yh:lla (ja ehkä muillakin rappioäideillä) täytyy olla:

 

  

 

 

Lelukaari. Ah, tuo ihana oman ajan mahdollistaja! Toivottavasti lelukaaren keksijä on multimiljonääri, se on nimittäin ansaittua. Lapsi kaaren alle ja vaikka aamupalaa väsäämään. Meidän neito viihtyy lelujaan tuijotellen parhaimmillaan jopa pari tuntia, jos näkee äidin hääräämässä lähiympäristössä. Jos alkuperäiset kaaressa roikkuvat lelut on tylsiä, kannattaa siihen laittaa roikkumaan muitakin. Mun beibi rakastaa noita väriällötyksiä, kaikki kivat ja normaalit värit siis on lelujen kohdalla pannassa.

Viiniä. Älkää soittako sossuun, tuolla on pari ihan alkoholitontakin vinkkupulloa. Ne alkoholilliset aukeaa lapsen nukahdettua, ja niistä nautitaan yksi 12-senttinen annos kerrallaan. On oikeasti ihan huikeaa luksusta saada lapsi yöunille ja nauttia itse lasillinen hyvää punaviiniä ennen nukkumaanmenoa. Ei ole jokailtainen tapa, mutta esimerkiksi viikonlopun kunniaksi tää yyhoo saattaa välillä nautiskella. Sitäpaitsi hei, antioksidantteja. Ja hyvä unilääke.

Kantoreppu. Lapsi ei nukahda päiväunille etkä jaksaisi lähteä kylmään syyssäähän kärryilemään. Tadaa, vastaus on kantoreppu. Toimintaohje kuuluu: lapsi kantoreppuun ja omia hommia tekemään. Toi mun 3,5-kuukautinen on vielä niin pieni, ettei ole tuolla repussa ollenkaan tiellä. Mä saatan esimerkiksi tiskata, siivota tai laittaa ruokaa vauvan nukkuessa Tulassaan. Kätevää.

Lehtiä. Näitä oon alkanut ostelemaan lapsen syntymän jälkeen. Kun kotona vauvan kanssa oltavasta ajasta aika iso osa kuluu imettämiseen, lehdet on pelastus. Mä en oo vauvan saamisen jälkeen osannut jostain syystä lukea kirjoja - vaatii liikaa keskittymistä. Lehdissä on lyhyitä juttuja, eikä sitä infoa tarvitse syövyttää jokaiseen soluunsa. Vauva roikkuu tississä ja mami omaksuu uusia treeniohjeita. Jes.

Hedelmiä. Kun olet sopinut treffit kello yhdeksi keskustaan.. ja et ehdi lapsenhoidoltasi syömään. Eikun hedelmiä kassiin ja menoksi. Mulla on nykyään aina korillinen erisorttista hedelmää, sillä oon todennut ne ihan hengenpelastukseksi monessa tilanteessa. Hedelmiä kulkee aina myös mukana repussa. Lisäksi laihduttavalle mutsille hedelmäkori toimii myös herkkukorina - jos tekee mieli makeaa, niin hedelmää poskeen.

Aina täysi kuivakaappi. Tämä jatkaa edellisen kohdan teemoilla. Täyttä kuivaruokakaappia voidaan kutsua myös elämänhelpottajaksi. Kun on kiire ja vain yksi käsipari vauvaa varten, ei ehdi aina esimerkiksi kauppaan. Harvoin myöskään kerkeää kunnolla paneutua ruoanlaittoon. Kun on kuivakaappi täynnä ruokaa, löytyy sieltä aina jotain nopeasti ja helposti valmistuvaa. Tärkein tuolta löytyvä tuote on alaoikelta kurkkaava soossi nimeltään äidinmaidonkorvike. Kyseinen litku toimii tässä taloudessa tärkeässä asemassa siksi, että ilman sitä lasta ei koskaan jätettäisi hoitoon. Täällä imettölässä kun ei pumppailua osata harrastaa.

Juttuja ihan vaan itselleen. Vaikka kuvassa huomaamme mun uuden ihanan traguksen, tarkoitan tällä kaikkea mistä ikinä pitääkään. Monet äidit jotenkin unohtavat itsensä lapsen tultua. Se on täysin ymmärrettävää, mutta itsestään huolehtiminen tekee sairaan hyvää. Käy kampaajalla, urheile, askartele shoppaile - anything. Vauvasikin kiittää kun pidät myös omasta hyvinvoinnistasi huolta.

Kertomus kamalasta synnytyksestä

Kirjoitin synnytyksestä pitkän pätkän pari kuukautta takaperin koneelle, vähän niinkuin käsitelläkseni asiaa. Se oli aika kamalaa, mun kohdalla koko homma meni vähän niinkuin tasan päinvastoin kuin miten olin toivonut ja halunnut. Meni jonkun aikaa sen jälkeen, että edes kykenin koko prosessia ajattelemaan. Ei synnytysviikonlopun miettiminen vieläkään tunnu mukavalta, muttei enää aiheuta inhonväristyksiä sentään.

päivää ennen synnytyksen käynnistystä

Kun raskaus oli mennyt kaksi viikkoa yli lasketun ajan eikä vauvan mahdollisesta maailmaantulosta ollut mitään merkkejä, synnytys päätettiin käynnistää. Mä menin Kättärille 05.07.2013 perjantaiaamuna klo 09:30. Mulle tehtiin lääkärintarkastus, jonka jälkeen sisääni tungettiin ballonki. Tuo ällöttävä esine aiheutti tajun menettämisen. Niinpä jäin sairaalaan tarkkailuun. Kun tiedostaminen palasi, tuli tilalle järjettömän huono ja oksettava olo, jota seurasi kivuliaat supistukset. Päivän makasin käyrillä tarkkailuhuoneessa kipeiden supistusten kanssa keskenäni, puhuin puhelimessa ystävien, sukulaisten ja lapsen isän vanhempien kanssa. Odotin. Oltiin sovittu äidin kanssa että se tulee paikalle sitten, kun jotain tapahtuu. Ballonki oli todella epämiellyttävä ja mua oksetti joka kerta kun ajattelin sitä, ja usein oli lähteä taju. Illalla joku tuli repimään sen musta pois. Yäk. Edelleenkään ei tapahtunut mitään. Äiti oli onneksi tullut joka tapauksessa, toi syötävää, ne sairaalaruoat kun ei mitään gourmeeta ole. Katottiin telkkaria ja odoteltiin, josko beibi antaisi kuulua itsestään.

Iltaan mennessä ei vieläkään ollut merkin merkkiä synnytyksen käynnistymisestä. Niinpä lapsivesikalvot päätettiin puhkaista. Olin aluksi ajatusta vastaan, mutta kätilöt puhui mut suostumaan. Vauvan päähän asennettiin sydäkäyrämittari. Äiti lähti yöksi kotiin. Mun olo oli tosi huono enkä nukkunut yöllä juurikaan. Pelkäsin aivan raivosta täristen, ettei synnytys käynnisty kalvojen puhkaisusta huolimatta ja mä joudun seuraavana aamuna oksitosiinitippaan.

Ja niinhän siinä sitten kävi. Aamulla mut herätettiin, siirrettiin synnytysosastolle. Äiti tuli taas. Makasin seitsemän tuntia oksitosiinitipassa, eikä mitään tapahtunut. Supistukset oli tosi kivuliaita, ja olin aivan kuollut niiden keinotekoisten pirulaisten jäljiltä. Mitään ei ollut tapahtumassa, heti kun oksitosiinin tiputtaminen iltapäivällä muhun lakkasi, lakkasivat supistuksetkin. Synnytysosaston kätilö ehdotti, että lähdettäisiin käymään jossain ulkona. Käytiin äitin kanssa hakemassa ruokaa, ja tultiin illaksi takaisin. Äiti lähti taas kotiin ja mä toivoin joka solullani että synnytys käynnistyisi. Tässä vaiheessa alkoi olla jo vahva fiilis siitä, ettei se tule tapahtumaan. En millään olisi halunnut enää toista päivää maata sängyllä kamalissa kivuissa ylimääräistä hormonia virratessa mun kroppaan, kun se ei tuntunut johtavan mihinkään.

oksitosiininannaa

Niin. Koko tyttäreni syntymäpäivän, 07.07.2013, mä makasin siinä saamarin tipassa. Tällä kertaa oksitosiinin määrä oli nostettu maksimiin, ja kipu oli järjetöntä. Äiti oli tullut taas aamusta. Sanoin monesti mua hoitaneelle kätilölle haluavani mielummin suoraan sektioon, kuin toisen järjettömän kivuliaan päivän jälkeen siihen. No, oksitosiinia suoneen vaan, kyllä se siitä lähtee käyntiin. Tiesin jo oikeastaan, ettei lähde. Epäilin, että en varmaan olisi jaksanut synnyttääkkään kolmen päivän kivuliaan käynnistyksen ja unettomuuden jäljiltä. Olin fyysinen raunio. Ja niin oikeastaan henkinenkin.

Sitten, noin tuntia ennen kuin oksitosiinin pumppaaminen muhun olisi lopetettu, vauvan sydänäänet hiljenivät hetkeksi. Verikoe (yksi niistä sadasta, jota ton viikonlopun aikana otettiin) paljasti tulehdusarvojen olevan tosi korkealla, ja kun vauvan sydänäänet hävisivät kaksi kertaa peräkkäin, lääkäri päätti kiireellisestä sektiosta. Mä huusin ja kiljuin kun ne roudas mua leikattavaksi. Sektio oli siis ollut mun pahin pelko koko ajan, ihan raskauden alkuvaiheista asti. En ollut edes ajatellut sitä vaihtoehtona, ja yhtäkkiä mua oltiin kuljettamassa auki revittäväksi. Sain epiduraalipuudutuksen, ja kaikki kävi tosi nopeasti. Noin vaan mun vatsa leikattiin vaakasuunnassa auki ja sieltä kaivettiin mun lapsi. Olin kuulemma huutanut ja itkenyt vaan et onksekuolluonksekuolluonksekuollu. Heti kun tyttö otettiin ulkomaailmaan, hän päästi kovan huudon ja kuulemma koko henkilökunta oli revennyt nauruun, että no ei todellakaan ole kuollut. Tyttö laitettiin nanosekunniksi mun syliin, kunnes se annettiin äidille ja mut vietiin heräämöön.

 

Se sunnuntai-ilta ja siitä seuraavat päivät oli myös aika hurjia. Mä olin niin kipeä sektion jäljiltä, etten pystynyt yksin hoitamaan vauvaa. Olin niin vahvoissa lääkkeissä ja hormonihöyryissä, etten edes oikein tajunnut mitään muutenkaan. Mun suoneen pumpattiin kahtaa eri antibioottia ja söin päivässä neljää eri kipulääkettä, piikitin itse itseeni yhtä lääkettä, ja silti joka paikkaan sattui. Niin ja yhtäkkiä mulla oli vauva hoidettavana. Sängystä ylösnouseminen oli tuskaa, kävelemisestä puhumattakaan. Synnytyksestä seuraavana päivänä tuli jo perhettä ja lapsen isä katsomaan vauvaa, mitähän mä oon niiden kanssa edes puhunut sillon?

kuollut mami ja kaksipäiväinen minityyppi

Näin päätti mun tytär tulla tänne. Tietysti tärkeintä oli saada lapsi terveenä maailmaan. Päästiin jo keskiviikkona kotiin, onneksi. Olihan kaikki vielä kotiinpääsynkin jälkeen pelottavaa ja kipujen varjostamaa, mutta sairaala-aika, eli ne vuodelta tuntuneet viisi päivää, oli ikävin ja monella tapaa yksinäisin periodi mun elämästä oikeesti varmaan ikinä. Koko setti oli oikeastaan kuin suoraan pahimmasta painajaisesta. Inhoan sairaaloita, pelkään neuloja, oon tosi lääkevastainen ja mua oksettaa kaikki ylimääräiset asiat mun kehossa. Tuolla otettiin useasti päivässä verikokeet, mun kroppaan työnnettiin erinäisiä asioita ja sain kehoni täyteen kaikkia ylimääräisiä myrkkyjä. Yritän kuitenkin ajatella sillä olevan joku tarkoitus, että asiat meni näin. On tosi mälsää, etten kokenut normaalia synnytystä, mutta ehkä sen aika tulee vielä joskus. Siis aikaisintaan kymmenen vuoden päästä, mikäli mä oon valmis tähän rumbaan joskus uudestaan.

Siihen asti ollaan onneks ton neitokaisen kanssa aika hyvä tiimi kahdestaan.

Meillä joka kuu on lihaton lokakuu

Yksi niistä asioista, joissa oon törmännyt kohdallani usein arvosteluun, on mun kasvissyönti. Sitä on saanut aikoinaan selitellä paljon, vaikka se on mulle yhtä normaali ja tavallinen asia, kuin sekasyöjille sekasyönti. Nykyään kuitenkin jos joku kuohuttaa, niin se on se että mun tyttärestä tulee kasvissyöjä. Shocking!

Kaksi kolmasosaa maailman väestöstä on kasvissyöjiä. Tänä vuonna mä oon ollut kasvisruokailija kymmenen vuotta, joista viimeiset seitsemän oikeasti tosissani - en siksi, että haluan erottua joukosta, niin kuin teininä vegeksi ryhtyessäni. Mulle on aivan se ja sama mitä muut ihmiset suuhunsa pistää, mutta oon todennut kasvissyönnin terveelliseksi, hyvää mieltä ja oloa tuovaksi, eettiseksi ja yksinkertaisesti vaan parhaaksi vaihtoehdoksi nimenomaan minulle itselleni. Syön terveellisesti ja monipuolisesti, oon kiinnostunut ruoasta ja aika tarkka siitä mitä suuhuni pistän.

Niinpä yksi suurimmista stressinaiheista raskaana ollessani oli -naurettavaa kyllä- se, että mitä syötän tulevaisuudessa mun lapselleni. Homman ajattelisi olevan selvää pässinlihaa - tytöstä tulee tietysti vege, kun mäkin olen. Mutta mä punnitsin asiaa paljon ja monelta kantilta. Erinäisten tahojen kanssa asiasta keskusteltuani aloin miettiä, että onko se nyt sitten oikein kasvattaa lapsi oman ideologian mukaan, rajata toisen ihmisen ruokavalio mun aatteiden mukaiseksi. Mutta herranjestas, miten muutenkaan mä voisin lapseni kasvattaa? En tietystikään halua evätä lapseltani mahdollisuutta liharuokailuun, jos se hänestä joskus tulevaisuudessa tuntuu houkuttelevalta, mutta en mä rupea opettelemaan jauhelihan paistamista tai possunkyljen grillaamista siksi, että tietämättömät kauhistelevat perusteetta mun tyttären kasvissyöntiä. Sitäpaitsi, onhan hän tähänkin asti kasvanut hienosti kasvisruokavaliolla; kohdussa 9,5kk, ja lisäksi kolme kuukautta ja viikon vegemaman tissimaidolla.

kuvat on tältä aamulta.

Täten julistan: Kasvissyöjämutsin tyttärestä tulee vegetaristi, joka saa silloin tällöin kalaa terveellisyyssyistä. Varmasti neito saa lihaakin halutessaan maistaa, puhdasta riistaa tai luomulihaa ainakin. Ja isona tyttö tietenkin päättää linjauksestaan ihan itse, mutta tämän saastaisen oman ruokavalioni tuputtaminen viattomalle lapselleni olkoon äitinä mun oikeus siihen asti.

Äiskäilyä omenasoseen merkeissä

 

Äitiys on tehnyt musta sellaisen pesänrakentajan. Oon aina tykännyt kyllä laittaa kotia, kokkailla ja puuhata mutta en oo koskaan viettänyt juurikaan aikaa kotona. Nykyään kun se on lapsen myötä vähän pakollista, tulee täällä puuhailtua kaikkia kotiäitijuttuja, kuten omenasoseen tekemistä ja pakastamista. Junailin itselleni kaverilta laatikollisen omenoita, erään ystävättären kanssa väännettiin ompuista piirakka, ja loput päätyi sitten soseeksi pakkaseen. Laatikollinen omenoita, huoh, urakka tuntui valtavalta mutta ei se sittenkään vienyt niin  paljoa aikaa.

Toimintasuunnitelma oli varsin yksinkertainen. Hyvä musa soimaan, lapsi pöydälle sitteriin, hedelmäveitsi kauniiseen käteen ja ompuista kannat, kova sisus ja kuoret pois. Sitten pilkottiin omenaiset isoon kattilaan jonne lorautettiin vettä, ja hella tulille. Mun omenalaatikosta tuli kaksi isoa kattilallista sosetta, toiseen heitin teelusikallisen sokeria joukkoon. Lapselle tarkoitettu erä jäi tietysti sokerittomaksi.

 

 

 Kiehumisvaihe tapahtuu viidessä minuutissa. Laiskana soseutin omenat survimella, vauvalle suunnatut täytynee vielä hienontaa jahka tulevat käyttöön. Siihen on kuitenkin vielä aikaa että toi neito omenasosetta syö. Lopuksi vaan soseet purkkeihin, purkit pakkaseen, ja avót! Sitten voikin keskittyä sen vauvan pussailuun, joka hienosti viihdytti itseään omenasoseen valmistuessa.

 

Omenasosettahan voi käyttää mihin vaan, eilen mässäilin sitä pelkästään ja tänään keko tätä herkkusosetta päätyi maustamaan mun aamupuuroa. Ai että on hyvä mieli siitä, että pakkasessa on peruna- ja porkkanasoseiden, mustikoiden ja mansikoiden lisäksi tollasta herkkua sekä mulle että vaaville! Kai kaikki vauvalliset ja lapselliset on pakastaneet omenasosetta kullannupuilleen tulevan hyisen talven varalta? Suosittelen, eiköhän suomalaista omenaa saa vielä kaupastakin. Tästähän saa paljon hyvä äiti -pisteitä, eiks niin?

Mamin vapaa-aika

Ah, taas oli päivä jona mulla oli huikeat 4,5h aikaa ihan vaan itselleni. Mä oon ihan täysin riippuvainen omasta ajasta, tartten sitä että pää pysyy kasassa. Tän päiväisen vapaa-aikani mä käytin supertehokkaasti. Imuroin, pesin pyykkiä, tamppasin matot ja sain vihdoin pakastettua tekemäni omenasoseet. Sitten kävin lenkillä ja uimassa. Oli ihanaa mennä alkuillasta äidille jossa lapsi oli hoidossa, syödä maha täyteen ja tulla siivottuun kotiin. Tyttö juuri uinahti ja mulla vieläkin minä-aikaa.

 

Ja oon niin ylpeä itsestäni; juoksin 5,5km puoleen tuntiin. Uusi ennätys! Varmasti oisin joskus ennen raskautta pystynyt parempaan, mutta silloin en perustanut lenkkeilystä. En mä ehkä nytkään siitä perustaisi, mutta se oli vähän niinkun pakko alottaa jos vauvan syntymän jälkeen mieli urheilla. Ennen kun uskalsin salille tai ryhmäliikuntaan leikkauksen jälkeen, oli niin helppoa tai no oikeastaan ainoa vaihtoehto käydä juoksemassa. Lapsenhoitaja tänne -> mä juoksemaan -> aikaa kului max 45minuuttia, ruokaakaan ei siinä ajassa vauva tarvinnut. Nyt, pari kuukautta lenkkeilyn aloittamisesta mä nautin siitä ihan todella.

Yleensä mun vapaa-aika on siinä, että käyn kolme kertaa viikossa urheilemassa niin, että lapsi on sen tunnin-puoltoista jonkun kanssa mun luona. Se on riittänyt ihan hyvin omaksi ajaksi. Lisäksi oon tän kolmen kuukauden aikana ollut kolme kertaa ulkona kavereitten kanssa, mutta ei nekään kauhean monen tunnin ryöppäitä oo ollut. Ne on jääneet lyhyiksi illoiksi siksi, että oon kuitenkin ollut aina yön beibin kanssa täällä, niin en oo voinut riekkua. Ja jotta jaksaa, on fiksua nukkua samat ajat kuin minityyppi, ainakin kun siitä yksin huolehtii. Aijon kyllä vielä tän vuoden puolella jättää vauvan yöhoitoon. Aluksi ajattelin että pitäisin tuparit, mutta enhän mä sellaisia jaksa. Aijon siis vaan nukkua kokonaisen yön, hui! Mutta sen aika on sitten kuukauden parin päästä.

Tunnen äitejä, jotka ei oo vuodenkaan ikäisestä lapsesta olleet hetkeäkään erossa. Tietysti kaikki mamat tyylillään, mutta mun on vaikea käsittää miten tästä kaikesta oikein selviää jos ei silloin tällöin ota tuntiakaan itelleen. Mulle on ainakin niin korvaamatonta saada sitä etäisyyttä hetkeksikin. Niin ettei ihan joka sekunti tarvitse olla käytettävissä.

 

Hus mars metsään lenkille, ulkona on ihan tajunnanräjäyttävän kaunista nyt!

Ai mikä yksinhuoltaja?

Vielä vuosi sitten hyvin kaukainen asia onkin yksi mun otsaleimoista nykyään; mä olen yksinhuoltaja. Muistan kun edellisessä elämässä (niin, ennen lasta siis) toi sana aina särähti korvaan, aiheutti jopa pieniä säälintunteita. Tuntuu vieläkin hassulta, että termillä yksinhuoltaja mua kai jossain määritellään. Ja että se varmaan saa aikaan muissa kuin yksinhuoltajissa samanlaisen viban kuin sai mussa ennen vauvaa. Mä en kuitenkaan  koe yksinhuoltajuutta loppujenlopuksi kauhean olennaisena asiana, mutta tiedän, että monet kokee.

Oon huomannut jo vuosia takaperin ettei elämä mene niinkuin sen suunnittelee menevän. Ennen vauvaa mä en ollut sitten edellisen parisuhteen ajatellutkaan, missä tilanteessa mä naperoita alkaisin pukkaamaan. Ajatus Espoon omakotitalosta, miehestä ja koirasta lapsenhankkimisperustana on ollut aina tosi etäinen ja ahdistava. Se lasten suunnittelu ja tekeminen, että ne myös tietysti hankitaan tietyin välein ja kaikki on kunnossa niitä varten, on opiskeltu ja hyvät työpaikat. No, ehkä niitä olisi sitten joskus myöhemmin vain tullut - oikeastaan jälkeenpäin ajatellen mä en tiedä oisinko koskaan alkanut lapsia tekemään. Ei siksi ettenkö niitä olisi halunnut, päinvastoin, mutta lasten tekeminen on aina kuulostanut vieraalta ja kaukaiselta. Ja eihän se tietenkään kiireiselle sinkkuna elävälle reilu parikymppiselle kaupunkilaistytölle ollut ajankohtaistakaan.

Jossain vaiheessa raskautta oivalsin, että näinhän tän pitikin mennä, mun kohdalla siis. Uskon että kaikki tapahtuu jostain syystä. En oo parisuhdeihmisiä ylipäätään, pidän siitä että saan itse päättää mun menemiset ja tekemiset, sitoutuminen on tuntunut vuosia jo vähän ahdistavalta. Jos rakkaussuhde joskus on ajankohtainen vielä mun kohdalla, tulee se olemaan mulle oikeasti tosi iso haaste jo ilman lastakin. Mutta että lapsen kanssa. Mä en esimerkiksi ymmärrä miten vauvan lisäksi jaksaisin pitää minkäänlaista huolta parisuhteesta. Multa ei löytyisi millään kykyä ajatella toista aikuista ja hänen tarpeitaan tässä tilanteessa. Nään sieluni silmin, miten kohtelisin toista huonosti ja epäkunnioittavasti, ja kaikki pienet asiat ärsyttäisivät.

Mun kannalta se, että olen ainoa lähivanhempi, on täysin ookoo, oikeastaan tosi luontevaakin nyt. Ensimmäisen kuukauden verran se oli hirveetä, mutta kaikkiin tilanteisiin kasvaa. En ole todellakaan katkera eikä mua tää yksinhuoltajuus harmita, jos kuviota mun omasta itsekkäästä vinkkelistä katson. Suurin miinus tässä on se, ettei mun tytär elä kokonaisessa perheessä omien vanhempiensa kanssa. Hän ei sitä tule kaipaamaankaan, mutta ite kun on sen kokenut, tietää miten ihanaa ja arvokasta se on. Se jos joku mua surettaa, mutta tietysti tässä tilanteessa on muitakin huonoja puolia. Vaikka ollaan paljon tuolla kylillä huitelemassa, kaipaan tänne välillä ihan vaan aikuista seuraa varsinkin iltaisin, ja toki olisi ihanaa, että tässä pörräisi toinenkin käsipari silloin, kun haluaa tai on pakko itse tehdä jotain. On myös raskasta olla aina riippuvainen muista, kun tarvitsee omaa aikaa esim. salille. Talouskin olisi varmemmissa kantimissa, varsinkin sitten kun alan opiskella, jos meitä olisi tässä nyt kaksi. Tytöllä on kuitenkin onneksi myös elatusvelvollinen isä ja kun on pakko pärjätä, niin pärjää.

Outoa tai ei, mitä enemmän aika kuluu, sitä paremmalta juuri tämä asetelma juuri tässä kohti elämää tuntuu. Eikä sitä koskaan tiedä mitä tapahtuu, mutta mulla on niin huikea verkko sukua ja ystäviä tukemassa mun ja pikkutyypin elämää, että ei voi valittaa vaikka välillä tekeekin kipeää. Ja kun ei auta itku markkinoilla. Oon sitä mieltä että kaikesta kaikissa tilanteissa pitää löytää kaikki hyvä ja ikävät asiat tulee vasta niiden hyvien jälkeen. Viimeiset kaksi viikkoa on olleet vauvan kanssa aika vaikeita, mutta tällasia positiivisia asioita ne vaikeudetkin saa päähän.

Viimeisen kahden viikon fiilis..!

Hoh, pieni kirjoitustauko tuli kun oltiin beibin kans reissussa ja sen jälkeen on ollut kauhea härdelli päällä. Niin ja koska alkoi ärsyttään että en osaa muokkaa tätä ulkoasua vaikka kuinka yritän. Ja toi ihme Googlehomma, häh? Minkä kautta näitä blogeja ihmiset seuraa? Kaipaisin vähän helppiä vissiin...